Syksyn tullen olen aina tuntenut helpotusta – vihdoinkin saa vain olla. Olen kuitenkin seurannut läheltä vaikeasta kaamosmasennuksesta kärsivän ihmisen elämää ja tiedän hyvin, millaista kärsimystä pimeä vuodenaika voi toisille tuoda mukanaan.
Työssäni huomasin jo kauan aikaa sitten, että ihmiset puhuvat aivan eri asioista vuoden eri vaiheissa – eri asiat kuormittavat ja mietityttävät. Loka–marraskuussa esiin nousee usein pimeän vuodenajan ahdistavuus ja pelko mielialan laskusta.
Tämä oli yksi syy, miksi kiinnostuin vuodenajoista konkreettisina kokemuksina ja symbolisina mahdollisuuksina psykologisen työskentelyn tukena. Tästä versoi aihe myös kirjaani Luonnon hengitys – kehollinen matka vuodenkiertoon. Kirjan sisältö laajeni kuitenkin moneen suuntaan – siitä lisää joskus toiste.
Nyt haluan ihmetellä pimeyttä.
Kaikki vuodenajat ovat arvokkaita
Hyvinvointiamme tukee kokemus siitä, että voimme sopeutua elämään ympäristön kanssa kaikkina vuodenaikoina. Vuodenajat ystävinäni voin tutustua erilaisiin puoliin itsessäni ja muissa.
Eläminen pohjoisella pallonpuoliskolla tuli aikanaan mahdolliseksi tulen tuoman lämmön ansiosta. Pohjoisessa asuminen haastoi ihmiset sopeutumaan sekä pitkiin valoisiin että pitkiin pimeisiin kausiin. Muuallakin maapallolla elämä on miljoonien vuosien ajan mukautunut valon ja pimeyden vaihteluun, mutta kokemus valon määrästä on toki hyvin erilainen esimerkiksi eteläisemmässä Euroopassa kuin meillä. Pimeän ajan koittaessa luonto elpyy ja lepää – ja toisaalta pimeän turvin monet lajit lähtevät etsimään ravintoa ja saalistamaan.
Vuodenaikoihin sopeutumisen esteenä meillä nykyihmisillä saattaa olla se, että elämämme rakentuu vahvasti kronologisen aikakäsityksen varaan. Elämme kalenterin ja kellon rytmittämänä sen sijaan, että voisimme edes osittain elää luonnon rytmissä. Ehkä yhteiskunnan aikarytmi ei ole täysin sopiva kenellekään, vaan jonkinlainen kompromissi.
Luonnon rytmi muistuttaa kairos-aikaa – hetkiä, jotka kypsyvät omassa tahdissaan. Jos kalenteri pakottaa yhtenäiseen ajankokemukseen, luonto puolestaan kutsuu elämään tilanteiden ja vuodenaikojen mukaisesti: lepäämään silloin kun lepo on mahdollista ja tarpeellista ja kasvamaan silloin kun kasvu on ajankohtaista.
Voisiko yhteiskunnan kasvu syntyä luottamuksesta siihen, että innovaatiot ja ideat nousevat silloin, kun niille jätetään tilaa? Ja voisiko marraskuinen pimeys tarjota paitsi lepohetken myös välttämättömän tyhjän tilan, josta luovuus voi jälleen versoa?
Myöskään mielenterveys ja tyytyväisyys elämään eivät palaudu pelkästään valon määrään tai ulkolämpötilaan. Kaikkina vuodenaikoina voi olla onneton tai onnellinen. Usein syyt mielialan vaihteluihin ovat sisäisiä ja vuorovaikutuksellisia, vaikka marraskuu voikin tuntua sopivalta projektion kohteelta tunteille, jotka eivät varsinaisesti liity vuodenaikaan.
Suhteessa olo pimeään vuodenaikaan ja pysähtymiseen
Suomen Latu -järjestön ulkoilun erityisasiantuntija Susanne Blomqvist kirjoitti Helsingin Sanomissa 8.11.2026 mielipidekirjoituksen Annetaan pimeälle vuodenajalle mahdollisuus. Hän kuvaa samaa ilmiötä, jota itsekin olen havainnut:
”Joka vuosi alkaa lokakuussa sama keskustelu: pimeys väsyttää, kaamos masentaa, tästä on vain selvittävä. Mediassa ja kahvipöydissä rakennetaan kertomusta siitä, että pimeä vuodenaika on pelkkää selviytymistä. Kun tarpeeksi toistamme, että nyt kuuluu voida huonosti, moni alkaakin voida juuri niin.” Luomme ja vahvistamme yhdessä tätä kertomusta kamalasta pimeydestä. Tänä syksynä olen kuitenkin nähnyt useampia kannanottoja toiseen suuntaan. Ehkä voimme vihdoin pohtia, mikä auttaisi hyväksymään kaikki vuodenajat ja mikä helpottaisi, jotta voimme lakata taistelemasta niitä vastaan.
Pimeän ja kylmyyden pelko
Monelle pimeän pelko on lapsuudesta asti tuttua. Pimeä huone on voinut ruokkia ajatuksia ja tunteita uhkaavista – joskus mielikuvitushahmoista, joskus jäsentymättömästä pelosta. Nuorena pimeän pelko on voinut liittyä kotiin kävelemiseen illalla tai kokemukseen siitä, että joku seuraa. Myös moni aikuinen pelkää pimeää niin, ettei halua yöpyä mökillä yksin tai kulkea valaisemattomia polkuja.
Kylmyyden pelosta puhutaan harvemmin, mutta sekin voi olla ulkoilun välttelyn syy. Palelemisen kokemus voi liittyä vireystilan muutoksiin: jännittyneenä hengitys muuttuu pinnalliseksi, pallea kiristyy ja lihakset jännittyvät. Kun vapaasti virtaava hengitys estyy ja sen mukana kehon lämmönsäätely häiriintyy, äärialueet jäävät kylmiksi ja paleleminen tuntuu suhteettoman voimakkaalta – ja se ruokkii pelkoreaktiota entisestään. Pimeän ja kylmyyden pelko voivat kietoutua toisiinsa – kun vireystila on korkea, kylmä tuntuu terävämmältä ja ympäristö uhkaavammalta. Joskus kehon rauhoittaminen, hengityksen pehmeneminen tai pienikin liike voi lievittää palelemisen kokemusta.
Kaamosmasennus
Kaamosmasennus on vuodenaikoihin liittyvä mielialahäiriö, jossa masennusoireet palaavat toistuvasti valon vähetessä. Tyypillisiä oireita ovat alakuloisuus, ärtyisyys, väsymys, liikaunisuus sekä makeanhimon ja ruokahalun lisääntyminen. Oireet alkavat usein lokakuussa ja helpottavat kevään valon myötä. Pimeys vaikuttaa sekä serotoniinin että melatoniinin tuotantoon, mikä heijastuu mielialaan, vireyteen ja ruokahaluun. Osalla oireet ovat lieviä, osalla toimintakykyä voimakkaasti heikentäviä. Äärimmillän tuskaisuus voi olla niin voimakasta, että pimeä aika tuo itsetuhoisia ajatuksia ja yllykkeitä pintaan tai päihteiden käyttö voi lisääntyä. Säännöllinen päivärytmi, päivittäinen ulkoilu ja aamulla käytetty kirkasvalo voivat tuoda osalle helpotusta, mutta tarvittaessa on tärkeää hakea ammattilaisen apua.
Päiväeläimenä hämärässä ja pimeydessä
Blomqvist muistuttaa, että ihminen on päiväeläin. Tarvitsemme valoa toimintakyvylle ja hyvinvoinnille. Kaamosoireet ja pimeyden pelko ovat todellisia, ja ne tulee ottaa vakavasti. Mutta voisiko osa alakulosta johtua tavastamme elää pimeää vuodenaikaa kuin se olisi kesä? Samalla tahdilla, samoilla odotuksilla, ilman että annamme itsellemme lupaa hiljentyä.
Tarvitsemme valoa, mutta sen olisi hyvä palvella todellista tarvetta – ei ylläpitää turhaa ylivireyttä tai stressiä. Kirkkaimmat sisä- ja ulkotilojen valot voivat olla jopa kuormittavia.
Pimeässä liikkuminen
Myös hämärässä ja harmaassa kelissä ulkoilu virkistää. Raitis ilma ja vähäinenkin luonnonvalo kohentavat mielialaa. Pimeässä voi liikkua otsalampun turvin tai täysin ilman valoa. Silmä tottuu hämärään muutamassa minuutissa. Tutussa ympäristössä voi olla jopa kiehtovaa liikkua pilkkopimeässä. Marraskuinen ulkoilu voi olla yhtä hyvin rauhoittumista kuin seikkailua.
Blomqvist kirjoittaa:
”Pimeyttä ei tarvitse voittaa, vaan antaa sille mahdollisuus. Kun valon sammuttaa ja antaa silmien tottua, saattaa huomata hahmottavansa ympäristöä. Ehkä jopa tähdet näkyvät taas.”
Valoa pimeään
Moni luo hämärän aikaan kotiin lämpöä ja turvaa kynttilöillä, lyhdyillä ja pienillä tunnelmavaloilla. Toisille kirkasvalolamppu tuo apua. Pienikin päivänvalon annos tauolla, parvekkeella tai pihalla virkistää. Joillekin loppuvuoden juhlaperinteet ovat valonlähde itsessään.
Toisaalta kaikkea ympäristöä ei tarvitse valaista kirkkaasti ympäri vuorokauden. Yritin eräänä lokakuisena viikonloppuna ihailla mökillä kirkasta tähtitaivasta, mutta vastarannan huvilan pihavalot loivat niin laajan valokehän, ettei tähtiä juuri erottanut. Seuraavalla viikolla maantieteilijä ja tietokirjailija Marko Leppänen kirjoitti Helsingin Sanomissa (27.10.2026) osuvan muistutuksen:
”Turhien valojen sammuttaminen on luontokadon torjumiseksi oleellista. Esimerkiksi monet pölyttäjät tarvitsevat pimeyttä. Yöllinen keinovalo lisää merkittävästi myös ihmisen riskiä ennenaikaiselle kuolemalle. Makuuhuoneeseen tihkuvat luksit sekoittavat vuorokausirytmiä ja kuormittavat metabolian, sydämen ja mielen terveyttä. Tähtitarhojen alla koetaan ylevää, siis jalostavaa pienuutta ja nöyryyttä. Se tekee tutkitusti ihmisistä altruistisempia.”
Arkirytmi ja mukavat asiat
Pimeään vuodenaikaan sopeutumista helpottaa, kun pitää huolta arjen rytmistä: riittävästä unesta, liikkeestä, ulkoilusta ja säännöllisestä ruokailusta. Myös sosiaaliset suhteet ja omat harrastukset tuovat mielekkyyttä. Sohvan nurkkaan käpertyminen kynttilänvaloon tuntuu paremmalta, kun päivään mahtuu vaihtelua.
Loppuvuoden pimeys voi myös herkistää aisteja uusille vivahteille. Kun visuaalinen maailma himmenee, muut aistit pääsevät esiin. Saatat haistaa puun tuoksun kylmässä ilmassa, kuulla äänten kaiun metsässä, tuntea kynttilän liekin lämmön ja villapaidan karheuden ihoa vasten. Pimeys voi palauttaa meidät lähelle kehollista kokemusta – siihen, mikä on välitöntä ja tässä. Pieni aistillinen nautinto päivän keskellä, kuten kupillinen lämmintä tai musiikki, joka tuntuu kehossa ja hengityksessä asti, voi toimia sisäisenä valonlähteenä.
(Luontokuvat ovat mökkisaaresta Velkualta syksyn 2025 ajalta)
