Yhteyden saaminen ympäristötoivoon on ollut tärkeä kokemus. Toivo on jotain, jota haluan vahvistaa ja jota kohti pyrin. Itselleni on luontaista etsiä toivoa uutisista, keskusteluista ja kirjoituksista. Toivon synnyttäminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista eivätkä samat asiat puhuttele kaikkia.
Muistan hyvin hetken, jolloin tulin ensimmäisen kerran tietoiseksi ympäristötoivosta. Siihen ei vaikuttanut saamani uusi tieto, eikä se, että olisin kuullut vakuuttavan argumentin siitä, että kaikki järjestyy. Päinvastoin. Olin katsomassa esitystä, joka käsitteli luonnon monimuotoisuuden katoamista. Kokemus oli järkyttävä, surullinen ja paikoin lohduton. Ja silti esityksen lopussa tunsin pilkahduksen, jonka tunnistin toivoksi. Se ei ollut varmuutta tai optimismia, vaan hento liikahdus, jota jäin ihmettelemään pitkäksi aikaa. En rynnännyt sen seurauksena toimimaan, vaan kuulostelin, mitä se pyrkii viestimään ja mikä olisi minun tapani suhtautua.
Surun kukkula
Nyt kun ajattelen kokemusta, tunnistan jotakin olennaista. En kokenut toivoa siitä huolimatta, että tunsin surua ja ahdistusta, vaan pikemminkin niiden avulla. Tämä voi tuntua hiuksenhienolta erolta. Usein ajatellaan, että vaikeita tunteita tulee käsitellä, jotta syntyy tilaa kokea jotakin kannattelevaa. Entä jos toivo ei synnykään vaikeiden tunteiden liennyttyä, vaan niiden varassa?
Olen tottunut työskentelemään ajatellen, että ihmisten on tärkeää oppia säätelemään tunteitaan, jotta kuormitus ei kasva liian suureksi, jolloin vireystila pysyy ”sietoikkunassa” ja toimintakyky säilyy. Useimmiten ajatus on toki hyödyllinen. Ympäristötunteiden kohdalla huomaan ajattelevani, että pelkkä tunteiden säätely ei ehkä riitä. Jos tavoitteeksi otetaan rauhoittuminen tai tasapainoon palautuminen, jotain olennaista voi jäädä tapahtumatta. Tunteet voivat kyllä lievittyä, mutta suhde siihen, mistä tunteet viestivät, ei välttämättä muutu. Tarvitaan jotain lisää.
Olen koko urani ajan psykologina tehnyt työtä kehokeskeisesti. Silti olen viime aikoina ajatellut kehoa vielä enemmän. Tunteet tuntuvat kehossa, hengityksessä, jännityksessä, asennoissa ja liikkeessä, ja tapahtuvat usein hyvin automaattisesti ja tiedostamatta. Myös suhteemme luontoon ilmenee mitä suurimmassa määrin kehollisesti, mielikuvissa ja tunteissa. Kun menemme luontoon, tapahtuu usein jotain, mitä ei pysty selittämään täysin järjen avulla tai teoretisoimalla. Hengitys syvenee. Aistit avautuvat. Olo muuttuu.
Sumuinen Etna
Vaikka tämä ei vielä ole toivoa, se ehkä luo sille jonkinlaisen perustan. Toivo ei nimittäin synny vain tiedosta, ajatuksesta tai päätöksestä. Se tarvitsee sytykkeeksi kokemuksen siitä, että on aidossa yhteydessä johonkin. Tämä tuo minut lähemmäs ajatusta, jota kutsun planetaariseksi näkökulmaksi. Planetaarinen on minulle edelleen suuri sana ja tunnen sen äärellä pienuutta ja epävarmuutta – miten käyttää termiä oikein ja sopivissa yhteyksissä. Se on käsitteenä hieman hahmoton, mutta voisiko se liittyä tähän: ihminen ei ole vain suhteessa itseensä, toisiin ihmisiin, eläimiin ja ympäristöön, vaan myös laajempaan elonkehään. Ehkä silloin kokemamme ympäristötunteetkaan eivät ole vain yksittäisen ihmisen sisäisiä ilmiöitä, vaan osa laajempaa suhdekudelmaa. Voi olla, ettei ympäristötunteiden käsittelyn silloin tulisi rajoittua vain yksilöiden sisäisen maailman hoitamiseen.
Pieni ihminen suurella vuorella
Olen yrittänyt hahmottaa omaa rooliani tässä kaikessa. Mikä on minun tehtäväni, jos ympäristötunteet eivät ole jotain, jota on hyvä rauhoittaa tai helpottaa? Ehkä tehtävä on auttaa ihmisiä olemaan tunteiden kanssa niin, että ne eivät lamaannuta, mutta eivät myöskään katoa. Ehkä ympäristötoivo versoo yhteyden kokemuksesta tai luontoelämyksestä, mutta myös siitä, ettei vaikeita tunteita, kuten ahdistusta, surua, syyllisyyttä tai suuttumusta ohiteta liian nopeasti.
Toivo ei tässä mielessä ole varmuutta tulevasta, vaan suunta tai liike, kohti jotain, jota ei välttämättä hahmota tarkasti. Ainakaan itselläni ei edelleenkään ole selkeyttä, mihin oma ihmettely lopulta johtaa. Kirjoitan kirjan, opiskelen, kirjoitan lisää. Huomaan epäröiväni monessa kohtaa. En ole varma, onko tästä mahdollista muodostaa selkeää tai valmista kokonaisuutta. Voi olla, että riittää, että on jonkinlainen suunta, jossa voi liikkua –yksin tai toisten kanssa, ja jollakin tavalla myös suhteessa maailmaan, jonka osasia olemme.
Jääketju
Viime aikoina olen huomannut liikkeeseen virranneen jotain muutakin. Esimerkiksi kun kohtaan uusia käsitteitä, ne eivät välttämättä avaudu välittömästi, eivätkä ainakaan ensisijaisesti ajattelun tasolla, vaan jollakin toisella tavalla. Ikään kuin jokin itsessä tunnistaisi niissä jotakin tuttua, ennen kuin osaan vielä sanoittaa sitä. Yritän kirjoittaa siitä seuraavaksi.