Pohdin aiemmin sitä, miten ympäristötunteet eivät jätä minua rauhaan.
Tunnemme ympäristöä, luontoa, ilmastonmuutosta ja luontokatoa kohtaan monenlaatuisia tunteita. Toisinaan pyrimme yksinkertaistamaan vähän liikaakin, kun puhumme tunteista. Tunteita voidaan hahmottaa myönteisinä ja kielteisinä, miellyttävinä ja epämiellyttävinä, hyvinä ja pahoina.
Ympäristötunteet -kurssilla huomasin ajattelevani, että myös näistä tunteista saatetaan toisinaan puhua yksinkertaistaen, ikään kuin olisi ”hyviä tunteita”, jotka vievät kohti toivottua toimintaa ympäristön puolesta, ja ”huonoja”, joita kannattaisi käsitellä pois tai rauhoittaa. Tai että tunteilla olisi selkeä tehtävä, kuten että ahdistus herättää ajattelemaan ja toimimaan, syyllisyys ohjaa toivottuun suuntaan ja toivo kannattelee ja ylläpitää. Käytännössä tunteita voi olla vaikea tunnistaa, saati saada selkoa, mitä tunne pyrkii saamaan aikaan.
Tiirojen lepohetki
Olen kohdannut työssäni ympäristöahdistusta monessa muodossa. Joillakin se näyttäytyy levottomuutena, joka ei sitoudu mihinkään. Toisilla se voi olla hyvin konkreettista, unettomuutta, keskittymiskyvyn heikkenemistä tai pakonomaista uutisten seuraamista. Ajattelu voi edetä yhä dystooppisempaan suuntaan, ja samalla voimistua sisäinen ristiriita, tiedon lisääntyessä tuska vain pahenee. Tällaisessa tilanteessa koen oman tehtäväni olevan melko selkeä: tehtäväni on auttaa asiakasta löytämään oloonsa helpotusta. Todellisuutta ei voi kuitenkaan kieltää eikä kuitata huolta liioitteluksi, mutta tilanteeseen on hyvä pyrkiä löytämään siedettävä tulokulma.
Samaan aikaan huomaan ajattelevani myös jotain muuta. Entä jos tämä on ensimmäinen kerta, kun ihminen todella pysähtyy sen äärelle, mitä ympäristössä tapahtuu? Ehkei kyseessä olekaan mielenterveyden ongelma, jota tulisi pyrkiä helpottamaan. Ahdistus on hyvä esimerkki siitä, ettei työskentelyn kohdetta ja tavoitetta ole aina helppoa hahmottaa.
Näen tietenkin työssäni monia esimerkkejä siitä, että ahdistus voi tuoda elämään suuren painolastin, viedä ilon elämältä, aiheuttaa jatkuvaa kuormittumista ja lamaannuttaa. Se voi alentaa toimintakykyä, kaventaa elämää ja saada tulevaisuuden näyttämään toivottomalta. Silloin tuntuu melkein itsestään selvältä, että ahdistusta on hyvä pyrkiä lievittämään.
Mutta jos ajattelen omaa kokemustani ympäristöahdistuksesta, kuva ei ole yhtä yksiselitteinen. On hetkiä, jolloin ahdistus on tuntunut enemmän heräämiseltä kuin ongelmalta, kun jokin aiemmin etäinen asia tulee tietoisuuteen. Se ei välttämättä ole miellyttävää, mutta totta tavalla, jota ei ole helppo ohittaa. Ilman tällaista kokemusta en ehkä itsekään tekisi mitään. En silti halua jäädä ahdistuneeseen oloon paikoilleni.
Auringonnousu huhtikuussa
Sama ristiriita toistuu syyllisyyden kohdalla. Ympäristösyyllisyydestä puhutaan usein varoen. ”Ei saa syyllistää” on ymmärrettävä periaate. Syyttäminen harvoin toimiikaan – se herättää vastarintaa ja puolustautumista, ja joskus reaktiona jopa etäisyyden ottoa ja välinpitämättömyyden lisääntymistä.
Toisaalta olen huomannut, ettei oma kokemukseni syyllisyydestä ole ollut yksinomaan kuormittava. Joskus se on ollut myös tarkentavaa. Se on tuonut näkyviin itselle piilossa olleen ristiriidan, jota en välttämättä ole halunnut katsella: toimin tavalla, joka ei täysin vastaa sitä, mitä pidän tärkeänä. Tämä ei ole miellyttävä kokemus. Toisaalta olen nähnyt myös toisen puolen. Syyllisyys voi muuttua loputtomaksi riittämättömyyden tunteeksi. Ihminen voi tehdä paljon, mutta silti kokea, ettei tee tarpeeksi. Silloin syyllisyys ei enää ohjaa, vaan kuluttaa ja uuvuttaa. Rajaa ohjaavan ja uuvuttavan syyllisyyden on välillä vaikea tunnistaa.
Aamuauringon värjäämät pilvet
Suuttumus on ehkä vaikein ympäristötunteista. Huomaan suhtautuvani siihen ristiriitaisesti, osittain koska lapsuudessa oppimani tavat suhtautua suuttumukseen eivät ole olleet monilta osin rakentavia. Ymmärrän hyvin, miksi ympäristöasiat herättävät vihaa ja turhautumista monissa ihmisissä. On paljon tilanteita, joissa välinpitämättömyys tai vastuun välttely tuntuvat aidosti epäoikeudenmukaisilta. Ja silti minussakin on puoli, joka pakenee suuttumuksen ilmaisua. Erityisesti, kun se on voimakasta, suoraa, julkista tai kohdistuu toisiin ihmisiin. Huomaan ajattelevani, että tällainen ilmaisu voi vieraannuttaa ihmisiä, jotka muutoin saattaisivat haluta toimia ympäristöä huomioiden. Se ei ehkä johda siihen muutokseen, jota tavoitellaan.
Mutta tämäkään ei ole koko totuus. Jos suuttumus puuttuu kokonaan, jotain olennaista saattaa jäädä tavoittamatta. Suuttumus on energiaa. Se liittyy luonnollisella tavalla ilmaisuihin rajoista, esimerkiksi siihen, ettei jokin ole hyväksyttävää. Ilman suuttumusta toiminta tai ilmaus voi jäädä varovaiseksi ja epämääräiseksi, silloin sanoma ei sytytä, ei tunnu tehokkaalta eikä ylitä uutiskynnystä. Ehkä kysymys ei ole siitä, onko suuttumus hyvä vai huono tunne. Enemmän kysymys saattaa olla siitä, mihin suuntaan se kulloinkin vie.
Kun tarkastelen näitä tunteita yhdessä, ahdistusta, syyllisyyttä ja suuttumusta, huomaan, etteivät ne suostu järjestäytymään niin, että niistä voisi sanoa jotain selkeää. Minun mielessäni ne limittyvät, vahvistavat toisiaan, ja joskus myös tuntuvat kumoavan toisiaan. Välillä ajattelen, että ahdistus muuttuu suruksi, kun se saa kohteen. Toisinaan taas näyttää siltä, että suuttumus on keino paeta surua. Joskus taas syyllisyys voi avata yhteyden arvoihin – tai peittää ne alleen. Yksinkertaiset ajatusmallit ympäristötunteista alkavat tuntua riittämättömiltä.
Kevättä versomassa
Olen toisaalta tottunut ajattelemaan, että tunteita voidaan oppia säätelemään ja jäsentämään, niihin voidaan tuoda etäisyyttä, ymmärrystä ja luoda vaihtoehtoja. Se on edelleen usein totta. Mutta ympäristötunteiden kohdalla huomaan epäröiväni enemmän kuin yleensä. En ole varma, pitäisikö näitä tunteita ensisijaisesti helpottaa, vai auttaa ihmisiä kestämään niitä paremmin, enkä ole varma, onko tämä edes oikea vastakkainasettelu. Onko ehkä kyse kolmannesta näkökulmasta. Ehkä kyse on siitä, ettei tunteisiin ei tarvitse löytyä näkökulmaa tai ratkaisua, ainakaan liian nopeasti, vaan oppia ihmettelemään, mihin suuntaan tämä ajan kanssa vie. Ainakin omalla kohdallani tämä on tuntunut toimivalta vaihtoehdolta. Itsessäni on hitaasti tapahtumassa jotain, mistä en vielä tiedä, mihin tämä johtaa.
Olen myös alkanut ajatella, että ympäristötunteet eivät ole vain yksilön sisäisiä reaktioita, vaan osa laajempaa suhdetta maailmaan ja vähitellen voimistuvaa yhteistä virtausta. Jos näin on, silloin tehtävä ei ehkä olekaan saada meissä aikaan rauhaa tai tasapainoa. Ehkä tunteiden tehtävä on varmistaa, että pysymme yhteydessä johonkin, joka on keskeneräistä ja vaikeaa. Uutiset tulevaisuudesta ovat niin ristiriitaisia, että emme pysty ennakoimaan, millaisessa todellisuudessa tulevat sukupolvet tulevat elämään. Lämpeneekö Suomi vai muuttuuko tundraksi. Hukummeko tulviin vai laskeeko veden pinta vaarallisen alhaiseksi?
Tämä kolmas vaihtoehto tuntuu oikealta, mutta samalla levottomuutta herättävältä. Se tarkoittaa, että kaikkia tunteita ei voi, eikä ehkä pidä, palauttaa nopeasti tasapainoon. Ehkä seuraava askel liittyy siihen, mitä tapahtuu, jos näitä tunteita ei yritä ratkaista, vaan niiden kanssa oppii olemaan.
Onko tällä jotain tekemistä toivon kanssa? Siitä seuraavalla kerralla.