Olen viettänyt kuluneen vuoden aikana paljon aikaa pohtien suhdettani luontoon ja ympäristöön. Suuri osa ajasta kului kirjoittaessani hiljattain ilmestynyttä kirjaan Luonnon hengitys – Kehollinen matka vuodenkiertoon. Kirjan viimeistelyn aikoihin ilmoittauduin muutamille kursseille eri opinahjoissa. Aloitin Luontoperustainen hyvinvointi -kurssilla Turun yliopistossa. Sieltä jatkoin Seinäjoen AMK:n Green Care -palvelut ja -yrittäjyys -koulutukseen. Viimeisin kurssini on ollut Panu Pihkalan Ympäristötunteet -kurssi Helsingin yliopistossa. Välissä osallistuin Metsämieli peruskurssille ja Metsämieli ohjaaja -koulutukseen ja Kohti planetaarista psykologiaa -työpajaan.

Hahmotan aiempaa selkeämmin käsitteistöä ja näkökulmia luontoperustaiseen työskentelyyn ja ympäristöasioihin. Epäselvää sen sijaan on, mihin olen pyrkimässä ja mistä tässä on kyse. Aiemmin opiskelullani on ollut selkeämpiä päämääriä ja tavoitteita. Jostain syystä näiden asioiden äärellä minulle riittää vain ihmettely ja oppiminen. Koska olen kevään aikana kirjoittanut paljon vastauksia opintotehtäviin, ajattelin käydä niitä läpi ja seuloa esiin joitain ajatuksia blogiteksteiksi. Aloitan ympäristötunteista. Tässä niistä ensimmäinen.

Haahkan pesä toukokuussa 2026

Ympäristötunteet eivät jätä minua rauhaan

Kokemani ympäristötunteet ovat alkuperältään vanhoja. Ne eivät alkaneet ilmastouutisisten myötä tai viime vuosien keskustelujen pohjalta, vaan paljon aiemmin. Kun kuulin lapsena kappaleen Varrella virran, näin mielessäni saastuneen joen ja se ahdisti. En tiedä, ymmärsinkö silloin, mitä saastuminen tarkoittaa, mutta tunsin jotain, ehkä pelkoa ja surua. Samaan aikaan lapsuuteni oli täynnä muunlaisia kokemuksia, veneretkiä saaristoon ja vanhempien tapoja puhua luonnosta niin, ettei siihen liittynyt pelottelua, vaan ajatus siitä, että asioihin voi vaikuttaa.

Jokin näistä kahdesta jäi asustamaan minuun, yhtäaikainen huoli – ja kiintymys. En tietenkään osannut silloin ajatella, että nämä olisivat ympäristötunteita. Ne olivat vain osa tapaa olla maailmassa. Ehkä jo tuolloin istutettiin myös ristiriidan siemen. Vaikka isä puhui saaristomeren puhtauden puolesta, hän saattoi mökillä upottaa meren syvään kohtaan ruostuneen saunankiukaan.

Aikuisiällä kuljin pitkään toiseen suuntaan. Opiskelin psykologiaa, kouluttauduin psykoterapeutiksi ja työnohjaajaksi, työskentelin mielenterveyspalveluissa ja omassa yrityksessäni. Suuntauduin suojelemaan jotakin, jota olen viime aikoina kutsunut sisäiseksi luonnoksi. Ympäristökysymykset eivät tyystin kadonneet, mutta ne siirtyivät taustalle.

Luontosuhde säilyi ehkä enemmän kokemuksena ja paikkana kuin ajattelutapoina. Liikuin ulkona, metsissä ja saaristossa. Vasta paljon myöhemmin huoli ja tietoisempi luontosuhde alkoi palautua. En osaa tarkasti sanoa, missä kohtaa tämä tapahtui. Olin vähitellen alkanut tehdä työtä luontolähtöisellä työotteella, kuitenkaan tietämättä sille on oma käsitteensä.

Yksi selkeä kokemuksellinen hetki oli, kun kävin katsomassa ystäväni Satu Tuittilan esitystä Vähin äänin. Se käsitteli luonnon monimuotoisuuden katoamista. Esityksen loputtua aloin itkeä tavalla, jota en ollut kokenut aiemmin. Se ei ollut vain surua ja ahdistusta. Se oli jotakin vaikeammin rajattavaa. Jälkikäteen olen ajatellut, että siinä kohtaa jokin yhteys alkoi avautua uudelleen. Ihan tarkkaan en ymmärrä, miksi juuri silloin.

Iltarusko Velkualla

Viime vuosina olen huomannut ajattelevani ympäristötunteita yhä enemmän – sekä omiani että työssäni kohtaamiani. Se on herättänyt minussa myös monenlaista ristiriitaa. Toisaalta ymmärrän psykologina, että ahdistus voi kasvaa sietämättömän suureksi ja voimakkaaksi. Olen nähnyt, miten ympäristöhuoli kietoutuu yleiseen ahdistuneisuuteen ja heikentää ihmisen toimintakykyä. Silloin tehtäväni on kohtalaisen selkeä: yritän auttaa säätelemään, jäsentämään, rauhoittamaan olotilaa ja tunteita.

Mutta samaan aikaan pohdin, että aiheessa on jotain, joka ei ole aivan näin yhtä yksinkertaista. Entä jos tällainen ahdistus ei olekaan vain ongelma? Jos se onkin merkki jostakin, joka on heräämässä? Jos kyse on tunteesta, jota yhä useamman olisi hyvä herätä tuntemaan? Jos näin on, huomaan ajattelevani, että ehkä ympäristöahdistusta ei pitäisi yrittää pelkästään lievittää.

Ja heti perään ajattelen, että en silti toivo kenellekään ahdistuvan. Tässä on ristiriita, jota on vaikea ratkaista.

Olen myös huomannut, etteivät omat ympäristötunteeni ole kovin suoraviivaisia ja selkeitä. Välillä ne ovat taustalla, melkein huomaamattomina, ja elelen kaikissa rauhassa elämääni kuin mitään ei olisi tapahtumassa. Välillä ne tulevat esille, kehollisina ja vaikeasti sivuutettavina oloina. Joskus ne näyttäytyvät suruna, joskus levottomuutena, joskus outona kiireen tunteena – ikään kuin pitäisi jo olla tekemässä jotain, mutta en oikein tiedä mitä.

Ja sitten on hetkiä, jolloin tunnen vahvaa yhteyttä luontoon. Rauhaa, kiitollisuutta, jopa iloa. Nämä kaikki tuntuvat kuuluvan yhteen, vaikka ne vetävät eri suuntiin.

Osallistuin keväällä 2026 Panu Pihkalan luotsaamalle Ympäristötunteet kurssille Helsingin yliopistossa. Kurssin aikana opin muun muassa hahmottamaan ympäristötunteita sosiaalis-ekologisen mallin kautta. Se auttaa jäsentämään, mistä tämä kaikki rakentuu: perhe, kulttuuri, koulutus, media, omat kokemukset ja työ. Se on hyödyllinen kartta.

Mutta samalla huomaan, ettei kartta yksin riitä. Ympäristötunteissa on jotakin, joka ei asetu harmonisesti yhteen käsitteiden ja mallien kanssa. Tunteet eivät synny teorioista tai tilannearvioista. Ne tuntuvat jäsentymättöminä kehossa, herättävät muistoja ja liittyvät paikkoihin. Ehkä siksi ne eivät myöskään jätä minua rauhaan.

Joutsenet lounaalla

Ehkä ympäristötunteet eivät ole vain reaktioita ulkoiseen kriisiin. Ehkä ne liittyvät siihen, millainen suhde minulle on muodistunut maailmaan. Tämä ajatus tuntuu samaan aikaan selkeältä ja hankalalta. Jos tunteet kertovat jotain suhteesta tai suhteeseen asettautumisen tavoista, mitä se tarkoittaa käytännössä? Mitä minun pitäisi tehdä niiden kanssa? Yrittävätkö tunteet viestiä jotain, mitä minun pitäisi ymmärtää?

Psykologina olen tottunut ajattelemaan, että tunteita voidaan säädellä, jäsentää ja työstää. Mutta tässä kohtaa huomaan epäröiväni. En ole aivan varma, pitäisikö näitä tunteita ensisijaisesti rauhoittaa – vai pikemminkin kuunnella ja uskaltaa jopa voimistaa niitä? Ehkä molempia. En kuitenkaan tiedä, missä kohtaa raja kulkee.

Huomaan myös ajattelevani, että tämä ei ole vain henkilökohtainen kysymys. Jos ympäristötunteet kertovat suhteestamme maailmaan, silloin ne eivät koske vain yksilöitä. Ne liittyvät siihen, miten ihmiset ylipäätään ovat suhteessa ympäristöönsä. Ja siinä kohtaa ajattelu alkaa siirtyä jonnekin, jota voisi kutsua planetaariseksi näkökulmaksi. Se tosin tuntuu edelleen hieman vieraalta käsitteeltä. Mutta jokin siinä on alkanut vetää puoleensa. Ehkä palaan siihen seuraavassa tekstissä.