Labyrintista puhuttaessa on hyvä aloittaa erottamalla kaksi asiaa toisistaan. Sokkelo ja labyrintti eivät ole sama asia. Sokkelossa polku haarautuu. Kulkijan on tehtävä valintoja, ja hän voi päätyä umpikujaan. Klassinen labyrintti on yksipolkuinen. Siinä ei tarvitse ratkaista, mistä pitäisi kääntyä. Kun astuu sisään ja seuraa polkua, se vie keskustaan. Siksi labyrintissa ei oikeastaan voi eksyä.
Silti se voi saada meidät tuntemaan olevamme eksyksissä.
Tie, joka ei kulje suoraan
Labyrintin polku tekee jotakin merkillistä. Välillä olemme aivan lähellä keskustaa, mutta seuraava mutka vie meidät jälleen kauemmas. Juuri kun näyttää siltä, että olemme menossa väärään suuntaan, polku kääntyykin takaisin. Elämäkin voi tuntua joskus tältä.
Olemme tottuneet ajattelemaan edistymistä eteenpäin suuntautuvana, kuin viivana. Lähtöpiste on täällä, tavoite laitetaan tuonne, kuljetaan sitä kohti. Saatamme ajatella, että matka on onnistunut, jos päämäärä saavutetaan mahdollisimman nopeasti. Tämä on tuttua psykoterapian maailmasta, sekä asiakas että yhteiskunta saattaa odottaa nopeita, suoraviivaisia tuloksia.
Labyrintti ehdottaa toisenlaista käsitystä. Entä jos mutka tai taaksepäin palaaminen ei olekaan harharetki? Entä jos hetkellinen etääntyminen tavoitteesta, keskustasta kuuluu matkaan? Labyrintin kysymys ei silloin ole: löydänkö oikean tien? Uskallanko jatkaa kulkemista, vaikka en näe koko matkaa tai määränpäätä?
Jatulintarhat – kivistä rakennettu arvoitus
Suomessa ja muualla Itämeren alueella tunnetaan kivistä rakennettuja labyrintteja, joita Suomessa kutsutaan jatulintarhoiksi.
Niiden ikä, käyttötarkoitukset ja merkitykset vaihtelevat, eikä kaikkien alkuperää tunneta varmasti. Niihin on liitetty leikkiä, rituaaleja, suojaa, kalastukseen ja merenkulkuun liittyviä uskomuksia sekä nuorten seurusteluperinteitä. Ehkä osa niiden viehätyksestä syntyy juuri siitä, ettemme täysin tiedä, miksi niitä on rakennettu.
Jäljellä ovat kuitenkin kivet ja polku, jotka saavat ihmiset edelleen kulkemaan.
Ruotsinkielisessä perinteessä labyrintista tunnetaan kiehtova nimitys jungfrudans, neidontanssi. Jo nimi muuttaa tapaa katsoa kivikuviota. Labyrintti ei olekaan vain maahan rakennettu geometrinen muoto. Se edustaa liikettä. Käännös, askel, uusi käännös. Läheneminen ja loittoneminen. Ihmisen keho kulkemassa kivien piirtämää reittiä.
Ariadnen lanka
Labyrinttiin liittyy myös yksi länsimaisen mytologian tunnetuimmista kertomuksista. Kreetan labyrintissa odotti Minotauros. Theseus lähti surmaamaan sen, ja Ariadne antoi hänelle lankakerän, jonka avulla hän löytäisi takaisin ulos. Ariadnen langasta on tullut vahva vertauskuva.
Voimme kukin ihmetellä, mikä pitää yllä yhteyttä silloin, kun emme tiedä, missä olemme. Lanka voi olla meille toinen ihminen. Kehon tuntemus. Hengitys. Muisto. Paikka. Arkinen rutiini. Luonto. Ajatus, johon voi palata, asento tai esine, johon voimme ankkuroitua. Tai ehkä kysymys, jota ei tarvitse vielä ratkaista. Joka tapauksessa labyrinttiin astumisen rinnalla tarvitaan jotakin, joka säilyttää yhteyden maailmaan ja riittävän turvallisuuden tunteen oudolla reitillä.
Keskusta
Labyrintin keskusta herättää helposti ajatuksen päämäärästä. Mutta keskusta ei välttämättä ole ratkaisu. Sinne voi saapua ja huomata, ettei mitään erityistä tapahdu. Ehkä juuri se on olennaista. Keskustassa voi pysähtyä, katsoa ympärilleen, tuntea jalat maata vasten ja huomata, mitä tapahtuu hengityksessä. Antaa asioiden olla niin kuin sillä hetkellä ovat, olla puuttumatta asioiden kulkuun.
Ja sitten tapahtuu jotakin, mikä erottaa labyrintin monista matkan vertauskuvista: keskustaan ei ei ole tarkoitus jäädä, on käännyttävä takaisin.
Paluu
Sama polku, joka toi sisään, vie ulos. Mutta paluu ei välttämättä ole saman matkan toistamista. Maisema avautuu toisesta suunnasta. Se, mikä äsken oli oikealla, on nyt vasemmalla. Keskusta jää vähitellen taakse ja ulkopuolinen maailma lähestyy. Ehkä labyrintin syvin kuva ei siksi olekaan perille pääseminen vaan sisään menemisen ja takaisin palaamisen kokonaisuus.
voimme lähestyä jotakin ja palata. Voimme käydä sisäisessä maisemassa menettämättä yhteyttä ulkoiseen.
Labyrintin ei tarvitse olla suuri
Labyrintin kokemiseen ei tarvita vanhaa jatulintarhaa. Sen voi piirtää paperille ja kulkea matkan kynällä tai sormella. Sen voi tehdä savesta tai narusta. Pienen sormilabyrintin voi rakentaa puulle, pahville tai kivelle ja seurata polkua sormenpäällä. Sen voi koota pöydälle pienistä kivistä, siemenistä tai simpukoista. Puutarhaan voi syntyä pysyvämpi polku. Ja luonnossa sen voi rakentaa väliaikaisesti kävyistä, oksista, kivistä tai lehdistä – niin, ettei ympäristöä vahingoiteta ja jäljet voidaan tarvittaessa myös purkaa.
Mittakaava muuttuu, mutta perusajatus säilyy: on lähtökohta, polku, keskusta ja paluu.
Säröjen polulla
Labyrintti kiehtoo minua myös säröjen yhteydessä. Elämän säröt, kriisit ja katkokset rikkovat helposti kuvitelman suoraviivaisesta elämänpolusta. Suunnitelmat eivät toteudukaan, jokin suhde katkeaa. Joudumme kiertelemään, palaamaan, odottamaan tai etsimään kokonaan uuden suhteen siihen, mitä tapahtui.
Labyrintti tarjoaa toisenlaisen kuvan matkasta. Mutka ei tarkoita, että olen eksynyt, etääntyminen ei tarkoita, että olen menossa väärään suuntaan. Eikä keskeneräisyys tarkoita, että polku kokonaan katoaisi. Aina emme tarvitse karttaa, josta näemme etukäteen koko matkan. Riittää, että löytyy seuraava askel ja sen jälkeen jossain vaiheessa seuraava.
Mikä kiehtoo ympyrässä, spiraalissa, mandalassa ja labyrintissä?