Luin aamulla Helsingin sanomaa ja minut herätti otsikko Harva muuttaa mielipidettään vain siksi, että on väärässä (HS 25.10.2026). Artikkelissa pohdittiin sitä, ettei ihminen välttämättä muuta omaa poliittista mielipidettään, vaikka kuuntelisi monien poliitikkojen kantoja.
Jäin jälleen kerran pohtimaan, miten muuttuminen ylipäänsä tapahtuu. Muistui mieleen, että aihe oli fokuksessani, kun kirjoitin yhden ensimmäisistä ammatillisista artikkeleistani. Kyseessä oli erään yhteisön tilaustyö. He pyysivät kirjoittamaan minäkuvasta, identiteetistä ja siitä, millä edellytyksillä ihmisen kuva itsestä muuttuu.
Muutos on keskiössä myös psykoterapiatyössäni. Psykoterapiaan hakeudutaan, kun kaivataan muutosta, helpotusta, säätelykykyä, ymmärrystä tai tasapainoa.
Kerran asiakas hakeutui vastaanotolleni, koska ei omien sanojensa mukaan ollut lainkaan hyötynyt kolmen vuoden kuntoutuspsykoterapiasta. Kysyin häneltä, millaiset asiat hänen elämässään olivat tuona aikana muuttuneet. Asiakas hermostui: ”Miten niin muuttuneet, mitä tekemistä muuttumisella on tämän asian kanssa?” Häkellyin ja yritin soperrella jotain siitä, että ”senhän vuoksi terapiassa käydään”.
Kohtaaminen jätti jäljen ja tajusin, ettei muutos ole välttämättä ollenkaan itsestään selvä päämäärä. Eikä muuttuminen totisesti ole aina helppoa, vaikka sitä osaisi toivoakin. Meille voi olla tavallista vastustaa muutosta, jota olemme vapaaehtoisesti lähteneet hakemaan, oli sitten kyse kuntoilusta, psykoterapiasta, koulutuksesta tai jostain muusta inhimillisestä toiminnasta.
Pohdintoja muuttumisen psykologiasta
Kuten HS vihjaa, ihminen voi tietää olevansa väärässä, mutta hän ei siitä huolimatta ole aina halukas muuttamaan käsityksiään. Hän voi ymmärtää, että jokin toiminta on hänelle haitallista, mutta hän jatkaa sitä siitä huolimatta. Hän voi vastustaa voimakkaasti muutosta, jota joku toinen pitää välttämättömänä.
Toisaalta ihminen muuttuu koko ajan, myös huomaamattaan. Joskus jokin kohtaaminen, kokemus, oivallus tai uusi mahdollisuus saa hänet näkemään maailman ja itsensä aivan toisin kuin ennen.
Miksi muuttuminen on välillä niin vaikeaa ja toisinaan yllättävän helppoa? Mikä saa ihmisen pitämään kiinni vanhasta, ja mikä taas mahdollistaa uuden oppimisen?
Psykologian tutkimus tarjoaa useita näkökulmia, mutta ei yhtä yleispätevää vastausta. Ehkä pitäisi lähtökohtaisesti puhua muuttumisesta monikossa. Käsityksen muuttaminen, uuden taidon oppiminen, käyttäytymistottumuksen muuttaminen ja oman identiteetin avartuminen ovat erilaisia prosesseja. Niissä voi olla jotain yhteistä, mutta myös hyvin erilaisia esteitä.
Pelkkä tietäminen ei usein muuta toimintaa
Monet muutosta koskevat pyrkimykset perustuvat ajatukseen ihmisestä rationaalisena olentona. Ensin pitää ymmärtää muutoksen tarpeellisuus. Kun saa riittävästi tietoa, käsitykset ja toiminta muuttuvat. Helppoa? Näin voi toki tapahtua, mutta usein pelkkä tieto ei riitä. Ihminen voi tietää liikunnan hyödyistä liikkumatta, tunnistaa haitalliset tottumuksensa jatkaen niitä tai olla huolissaan ympäristön tilasta muuttamatta elämäntapojaan. Kyse ei välttämättä ole tiedon puutteesta eikä välinpitämättömyydestä.
Käyttäytymiseen vaikuttaa kirjava joukko asioita, esimerkiksi tottumukset, tunteet, sosiaaliset suhteet, elämäntilanne ja ympäristön tarjoamat mahdollisuudet. Tottumukset vähentävät jatkuvan harkinnan tarvetta ja säästävät energiaa. Ne tekevät arjesta sujuvaa, mutta voivat myös ylläpitää toimintaa, jota ihminen ei enää pidä tarkoituksenmukaisena. Meitä eivät lukitse vain omat tottumuksemme, moni meistä on saanut kuulla perusteluksi jollekin toiminnalle: ”Näin on aina tehty.”
Jos todella haluamme ymmärtää käyttäytymisen muuttumista, ei riitä, että selvitämme, mitä ihminen tietää tai tahtoo. On ymmärrettävä ja katsottava laajasti. Millaisessa ympäristössä ihminen elää, millaisissa suhteissa, millainen elämänhistoria hänellä on, millaisia mahdollisuuksia hänellä on ja mikä kaikki juuri hänen toimintaansa ylläpitää. Tämäkään ei ehkä ole tyhjentävä luettelo näkökulmista.
Joskus muutosta kyllä edistää uusi tai osuvampi tieto ja siksi tiedon tarjoaminen on yksi psykologin tai psykoterapeutin tärkeistä tehtävistä. Joskus taas tarvitaan uusia kokemuksia, harjoittelua, ympäristön muuttamista tai käytännöllisten esteiden poistamista. Usein tarvitaan myös aikaa, ehkä enemmän kuin ihminen itse olettaa. Psykoterapiaan tullessa moni odottaa muutoksen olevan nopeampi ja helpompi kuin mikä on mahdollista, tai että terapeutti saisi muutoksen aikaan ilman, että tarvitsee itse varsinaisesti muuttaa mitään.
Miksi muutos herättää vastarintaa?
Meillä voi olla voimakas tarve tunnistaa itsemme samaksi ihmiseksi kuin eilenkin. Silloin muutoksen jarruttelu voi ylläpitää minuuden jatkuvuuden kokemusta ja luoda turvaa. Tuttu saattaa tuntua turvallisemmalta kuin vieras, vaikka se ei aina olisi meille hyväksi.
Kun ihminen kokee, että hänen pitäisi muuttaa toimintaansa, hän voi ryhtyä puolustamaan nykyistä tapaansa, vaikka olisi itsekin epävarma sen mielekkyydestä.
Psykologisen reaktanssin teoria kuvaa ilmiötä, jossa koettu uhka valinnanvapaudelle herättää motivaation puolustaa tai palauttaa vapautta. Vapautta uhkaavaksi koettu vaikuttaminen voi herättää suuttumusta ja vasta-argumentteja. Tästä voi syntyä kiinnostava paradoksi. Mitä voimakkaammin toista yritetään saada muuttumaan, sitä voimakkaammin hän saattaa puolustaa nykyistä toimintaansa.
Vastarintaa ei kuitenkaan pidä automaattisesti nähdä merkiksi siitä, ettei ihminen ymmärrä parastaan. Joskus nimittäin vastarinta todellakin suojaa jotain hyvin tärkeää: autonomiaa, omia arvoja, identiteettiä tai kokemusta siitä, että saa itse päättää elämästään.
Toisinaan taas vastarinta voi muistuttaa menneestä kokemuksesta, jossa toisten ohjauspyrkimys on tuntunut vähättelevältä, tunkeilevalta tai epäoikeudenmukaiselta. Lapsenahan harva on voinut oikeasti pitää puoliaan tai ilmaista itseään ja tarpeitaan moniulotteisesti. Toisinaan ihminen vastustaa muutosta yksinkertaisesti, koska hänellä ei ole siihen riittävästi voimavaroja tai mahdollisuuksia. Muuttuminen vie aina voimia ja uuteen sopeutumisessa tulisi olla energiaa tehdä psyykkistä työtä.
Työskentelyn ihmisten muuttumisen parissa tekee haasteelliseksi se, että emme ennalta tiedä paljoakaan siitä, mikä merkitys juuri tällä ihmisellä aktivoituu vastarinnan ilmetessä. Sitä pitäisi pikemminkin tutkia yhdessä ja uteliaasti sen sijaan, että ryhdytään murtamaan sitä tai puskemaan kohti uutta. Tämä on erityisen tärkeää auttamistyössä, kasvatuksessa ja koulutuksessa, joissa toisella ihmisellä on usein enemmän valtaa määritellä, mikä on tavoiteltavaa.
Muuttuminen ja omaehtoisuus
Itsemääräämisteoria tarjoaa toisen tärkeän näkökulman. Sen mukaan ihmisen motivaatioon ja hyvinvointiin liittyvät keskeisesti autonomian, kyvykkyyden ja yhteenkuuluvuuden psykologiset perustarpeet. Autonomia ei tarkoita riippumattomuutta muista eikä sitä, että ihminen tekisi pelkästään asioita, jotka tuntuvat mukavilta. Se tarkoittaa kokemusta siitä, että oma toiminta on itselle mielekästä ja että sen voi tunnistaa omakseen.
Ihminen voi kyllä sitoutua myös ulkopuolelta tuleviin tavoitteisiin ja vaatimuksiin, jos hän ymmärtää niiden merkityksen ja tunnistaa ne arvojensa mukaisiksi. Terveyteen liittyvää käyttäytymistä tarkastelleet tutkimukset ovat osoittaneet, että autonomista motivaatiota tukevat interventiot voivat edistää käyttäytymisen muutosta. Vaikutukset voivat siltikin jäädä pieniksi ja vaihdella paljon. Muutosta edistävää viisastenkiveä ei löydy tästäkään teoriasta.
Toinen ihminen voi avata oven
Kaikki muutos ei lähde ihmisestä itsestään. Joskus joku toinen näkee meissä mahdollisuuden, jota emme vielä itse tunnista. Toinen voi rohkaista kokeilemaan uutta, tarjota vastuuta, kutsua mukaan tai ilmaista luottamusta kykyihimme. Tällaiset kokemukset voivat avartaa käsitystä siitä, mihin pystymme. Tällainen toinen voi olla opettaja, esimies, vertainen tai oma vanhempi.
Albert Banduran minäpystyvyysteoriassa erityisesti omat onnistumiskokemukset ovat keskeisiä kyvykkyyttä koskevien uskomusten rakentumisessa. Toisen rohkaisu voi auttaa uskaltautumaan tilanteeseen, mutta oma kokemus antaa uskolle konkreettista perustaa.
Toisen toiminnassa meitä kohtaan voi olla hienovarainen, mutta kokemuksellisesti merkittävä ero tavoissa, joilla hän pyrkii meihin vaikuttamaan. Toinen voi pyrkiä muokkaamaan meitä ennalta määrittelemäänsä suuntaan. Hän saattaa asettaa meille tavoitteita tai nähdä, mitä meidän tulisi oppia tai miltä osin muuttua.
Hyvin erilainen vaihtoehto voi olla se, että toinen avaa meille oven, jonka merkitystä ja seurauksia meistä kumpikaan ei vielä tunne. Tässä vaihtoehdossa toinen ei tiedä, mitä mahdollisuudesta seuraa eikä muutoksen suunta ole kokonaan kummankaan hallinnassa.
Joskus muutoksesta voi seurata ”perhosvaikutus”: sattuma, pieni muutos tai tapahtuma voi kasvaa ja johtaa isoihin, ennalta määrittelemättömiin seurauksiin. Aina näin ei tietenkään käy. Useimmiten ei välttämättä tapahdu mitään kovinkaan ihmeellistä.
Muuttuminen ei aina tarkoita uuden oppimista
Muutos voidaan ymmärtää myös vapautumisena jostakin, joka on aikaisemmin rajoittanut toimintaa. Ihmisellä voi olla lukkoon lyötyjä käsityksiä siitä, mitä hän osaa, millainen hän on ja mitä hänen on mahdollista tehdä. Osa käsityksistä on tietoisia, osa huomaamattomampia. Jos ihminen ajattelee, ettei ole luova, hän ei ehkä koskaan kokeile kirjoittamista. Jos hän pitää itseään kokemattomana, hän saattaa jättää kiinnostavia mahdollisuuksia vastaanottamatta. Jos hän samastuu voimakkaasti tiettyyn ammatti-identiteettiin, hän voi sulkea muita mahdollisuuksia pois.
Viime aikoina olen itse alkanut pohtia, ettei toiminnan ehkä aina tarvitse odottaa identiteetin rakentumista valmiiksi. Kesällä kirjoittaessani mietin, voinko kirjoittaa runoja ilman, että pidän itseäni ”oikeana runoilijana”? Voinko vain ottaa vastaan kirjoitustehtävän tietäen, etten vielä osaa kaikkea? Kollega-ystäväni sukulaistyttö ilmaisi tämän osuvasti: ”En ossoo, mutta kohta ossoon.” Tästä on tullut myös minun voimalauseeni moneen tilanteeseen. Lauseessa on tilaa sekä osaamattomuudelle että mahdollisuudelle oppia. Aloittelijuuden ei tarvitse olla puute, joka pitäisi ensin korjata, jotta voi ryhtyä toimimaan.
Joskus muuttuminen tarkoittaa uuden taidon oppimista. Joskus se tarkoittaa sitä, että lakkaa pitämästä vanhaa käsitystä itsestään ehdottomana totuutena. Ja joskus uusi syntyy vasta, kun jokin sisäinen pidäke hellittää.
Muutos edellyttää sekä turvaa että mahdollisuuden yllättyä
Muuttumiseen liittyy usein epävarmuutta. Vanha on tuttua, vaikka se ei olisi erityisen hyvää. Uudesta ei vielä tiedä, mitä se tuo mukanaan. Siksi muutoksen mahdollisuuksia voivat lisätä olosuhteet, joissa ihminen uskaltaa kokeilla, epäonnistua, olla keskeneräinen ja tarkistaa käsityksiään menettämättä arvoaan omissa tai muiden silmissä. Tämä ei tarkoita, että muutos edellyttäisi aina miellyttävää oloa. Joskus juuri ristiriita, pettymys tai kriisi käynnistää uudenlaisen ajattelun. Mutta on eri asia kohdata vaikeus ympäristössä, jossa oma toimijuus säilyy, kuin joutua tilanteeseen, jossa toinen ihminen määrittelee, millaiseksi pitää tulla.
Motivoivan haastattelun perinteessä tätä eroa on tutkittu erityisesti muutokseen liittyvän ristiriitaisuuden näkökulmasta. Ihminen voi samanaikaisesti haluta muuttua ja haluta pysyä ennallaan. Motivoivassa haastattelussa pyritään tutkimaan ristiriitaa ja herättämään ihmisen omia muutoksen perusteita sen sijaan, että hänelle vain kerrottaisiin, miksi hänen pitäisi toimia toisin. Lähestymistapa on tavoitteellinen, mutta siinä pyritään välttämään tarpeetonta vastakkainasettelua.
Tämä voi herättää laajemman kysymyksen: voiko muuttumisen edistämisessä olla joskus tärkeämpää lisätä tutkimisen mahdollisuuksia kuin muutospainetta?
Kaikkea muuttumista ei voi palauttaa yksilön vastuulle
Autonomiasta, motivaatiosta ja henkilökohtaisesta kasvusta puhuttaessa on kuitenkin vaarana unohtaa, etteivät kaikki toimi samoin samankaltaisissa olosuhteissa. Valintoja rajaavat taloudelliset mahdollisuudet, terveydentila, ihmissuhteet, yhteiskunnalliset rakenteet ja monet muut tekijät. Se, mikä yhdelle näyttäytyy helposti toteutettavana, voi toiselle olla miltei mahdotonta.
Myös yhteiskunnallisesti tärkeiden muutosten kohdalla on syytä pohtia, mihin ja kenelle vastuu asetetaan. Esimerkiksi ympäristökriisiä ei ratkaista vain sillä, että yksittäisiä ihmisiä kehotetaan muuttamaan elämäntapojaan. Tarvitaan rakenteellisia ratkaisuja, jotka tekevät kestävistä valinnoista mahdollisia, saavutettavia ja vähitellen tavanomaisia. Toisaalta yksilöllisillä valinnoilla, yhteisöllisellä toiminnalla ja yhteiskunnallisilla rakenteilla on jatkuva vaikutus toisiinsa. Muutoksen psykologiaa ei siksi pidä koskaan erottaa muutosolosuhteista.
Voiko muuttumista edistää pyrkimättä omimaan sitä, mikä muuttuu?
Mitä enemmän muuttumista ajattelee, sitä vaikeammalta tuntuu löytää yhtä oikeaa tapaa auttaa ihmistä muuttumaan. Joskus tarvitaan tietoa, joskus harjoittelua. Joskus rohkaisua, joskus selkeitä rajoja. Joskus toisen tarjoamaa haastetta tai ravistelua, joskus mahdollisuutta rauhassa tutkia omia ristiriitaisia tunteita. Joskus muutoksen este ei ole ihmisessä itsessään vaan ympäristössä, jossa hän yrittää toimia.
Ehkä muuttumisen edistämisessä tarvitaan ennen kaikkea herkkyyttä tunnistaa, mistä kulloinkin on kysymys. Mitä ihminen jo tietää? Mitä hän haluaa? Mitä hän pelkää menettävänsä? Mitä hän yrittää suojella? Mitkä mahdollisuudet ovat hänelle avoimia ja mitkä suljettuja? Onko hänellä kokemusta siitä, että hän pystyy vaikuttamaan elämäänsä? Millaista muutosta hän itse pitää tavoittelemisen arvoisena?
Kaikkea vastarintaa ei tarvitse murtaa. Kaikkea epäröintiä ei tarvitse kiirehtiä ratkaisemaan. Kaikkea muuttumista ei tarvitse edes tavoitella. Joskus muutos alkaa siitä, että ihminen saa ensimmäistä kertaa tilaisuuden ajatella jotakin, mitä ei ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi. Joskus se alkaa siitä, että joku toinen luottaa häneen. Ja joskus siitä, että hän itse lakkaa kysymästä, saako tai osaako, ja alkaa kokeilla.
Ehkä toisen muuttumista ei voi koskaan kokonaan hallita. Voimme vaikuttaa olosuhteisiin, tarjota tietoa, haastaa käsityksiä, avata ovia ja kulkea rinnalla. Mutta emme voi etukäteen tietää tai päättää, mitä toinen näistä mahdollisuuksista löytää.
Ihmisen muuttumista voi auttaa tekemättä hänestä oman muutospyrkimyksen kohdetta. Joskus riittää, että avaa oven ja antaa toisen itse päättää, astuuko hän siitä – ja mihin suuntaan.
Kirjallisuutta
Bandura, A. (1997). Self-Efficacy: The Exercise of Control. W. H. Freeman.
Brehm, J. W. (1966). A Theory of Psychological Reactance. Academic Press.
Hettema, J., Steele, J. & Miller, W. R. (2005). Motivational interviewing. Annual Review of Clinical Psychology, 1, 91–111.
Ng, J. Y. Y. ym. (2012). Self-determination theory applied to health contexts: A meta-analysis. Perspectives on Psychological Science, 7(4), 325–340.
Rains, S. A. (2013). The nature of psychological reactance revisited: A meta-analytic review. Human Communication Research, 39(1), 47–73.
Wood, W. & Rünger, D. (2016). Psychology of habit. Annual Review of Psychology, 67, 289–314.
Gillison, F. B. ym. (2019/2020). A meta-analysis of self-determination theory-informed intervention studies in the health domain. Health Psychology Review.
Ntoumanis, N. ym. (2021). Self-determination theory interventions for health behavior change: Meta-analysis and meta-analytic structural equation modeling of randomized controlled trials. Journal of Consulting and Clinical Psychology.