Kun ihminen katsoo ympyrää, spiraalia tai mandalaa, hän ei välttämättä ajattele psykologiaa. Silti muodot alkavat helposti saada merkityksiä. Ympyrä voi tuntua suojaavalta. Spiraali näyttää liikkuvan. Mandala kokoaa katseen keskukseen.
Muodolla ei tietenkään ole yhtä kaikille ihmisille samaa psykologista merkitystä. Mutta juuri siksi symbolit ovat kiinnostavia. Ne antavat kokemukselle hahmon ilman, että kaikkea täytyy määritellä sanoilla.
Mikä kuuluu ympyrän tai piirin sisäpuolelle?
Kun piirrämme ympyrän paperille, syntyy samalla sisä- ja ulkopuoli. Psykologisesti ympyrää voikin ajatella rajana. Mitä haluan ottaa mukaani? Mitä jätän tällä kertaa ulkopuolelle? Kuinka paljon tilaa tarvitsen ympärilleni? Ympyrä voi myös merkitä kokonaisuutta. Sen sisälle voidaan koota asioita, jotka muuten tuntuvat hajanaisilta.
Ympyrä muistuttaa myös syklisyydestä. Elämä ei kulje vain suoraviivaisesti. Vuorottelemme toiminnan ja levon, yhteyden ja vetäytymisen, alkamisen ja päättymisen välillä.
Spiraalissa on jotain samaa ja samalla jotain aivan erilaista
Spiraali tuo ympyrään liikkeen. Se voi kulkea ulkoa sisään tai sisältä ulospäin. Siksi sitä voi käyttää kuvana sekä vetäytymiselle että avautumiselle. Spiraali sopii myös psyykkisen muutoksen ja kehityksen vertauskuvaksi. Elämässä vastaan tulevat samat kysymykset joskus monta kertaa. Saatamme ajatella: tässäkö minä taas olen? Mutta ehkä emme olekaan aivan samassa paikassa. Spiraali antaa mahdollisuuden ajatella, että palaamme tutun asian lähelle toisesta kohdasta. Kokemus on välissä muuttanut meitä. Sama kysymys voi saada uuden merkityksen.
Mandalan keskustasta kurottuva muoto
Mandala tuo mukaan vielä yhden ulottuvuuden: keskuksen.
Carl Gustav Jung kiinnostui mandaloista sekä omien piirrostensa että potilaidensa kuvien kautta. Hänelle mandala liittyi psyyken pyrkimykseen kohti kokonaisuutta ja integraatiota. Erityisesti elämän murroskohdissa ympyrän ja keskuksen ympärille järjestyvät kuvat saattoivat hänen ajattelussaan kuvastaa yritystä löytää järjestystä sisäiseen hajanaisuuteen. Tätä ei tarvitse ymmärtää niin, että mandalan tekeminen automaattisesti eheyttäisi ihmistä. Kiinnostavampaa on ehkä pysähtyä itse tekemisen äärelle.
Mitä tapahtuu, kun kädet alkavat järjestää asioita keskuksen ympärille? Kivi. Toinen kivi. Lehti. Oksa. Tyhjä kohta. Uusi kehä. Työskentelyyn syntyy rytmi. Katse liikkuu yksityiskohdan ja kokonaisuuden välillä. Kädet tekevät pieniä valintoja. Jokin tuntuu löytävän paikkansa.
Mandalan voi rakentaa metsään, rannalle tai puutarhaan. Sen voi koota pieneksi asetelmaksi pöydälle tai piirtää paperille. Sen ei tarvitse olla symmetrinen eikä kaunis. Se voi olla myös rosoinen, keskeneräinen ja epätäydellinen. Ehkä juuri silloin siitä tulee kiinnostava.
Ulkoisesta muodosta sisäiseksi kuvaksi
Ympyrä, spiraali ja mandala antavat mahdollisuuden tehdä jotakin näkyväksi ilman, että ensin tarvitsee tietää, mitä on tekemässä. Vasta jälkeenpäin voi ihmetellä:
Miksi tästä tuli tällainen?
Miksi keskelle tuli juuri tämä kivi?
Miksi jätin tähän tyhjää?
Miksi halusin tehdä vahvan ulkoreunan – tai miksi en halunnut rajaa lainkaan?
Symbolisessa työskentelyssä kysymyksiin ei välttämättä tarvitse löytää yhtä oikeaa vastausta. Muoto voi saada olla hetken muoto.
Mutta on vielä yksi muoto, joka vie työskentelyn pidemmälle. Mandalan voi rakentaa eteensä ja katsella sitä. Labyrinttiin voi astua sisään. Silloin emme enää järjestä vain kiviä, viivoja tai lehtiä. Oma kehomme tulee osaksi kuvaa.
Mikä kiehtoo ympyrässä, spiraalissa, mandalassa ja labyrintissä?