Pohdin ympyrän, spiraalin ja mandalan merkitystä jo kirjoittaessani vuosi sitten kirjaani Luonnon hengitys – kehollinen matka luonnonkiertoon. Palasin aiheeseen, kun olin suunnittelemassa työpajaa Säröjen polku seminaariin Helposti särkyvää. Työpajassani oli tarkoitus rakentaa minikokoinen jatulintarha, jonka avulla olisi tutkittu omia sisäisiä haavoittuvuuden kokemuksia. Seminaari peruuntui, mutta kirjoitus jäi jäljelle.
Kun katsoo ympärilleen luonnossa, alkaa huomata muotoja, jotka toistuvat hämmästyttävän monissa mittakaavoissa. Veteen putoava pisara synnyttää kehän. Puun vuodet asettuvat renkaiksi. Saniaisen lehti kiertyy spiraaliksi. Kukan terälehdet järjestyvät keskuksen ympärille. Joen uoma mutkittelee maiseman halki, sienien ja korallien pinnoille syntyy sokkelomaisia rakenteita.
Ympyrä, spiraali, mandalamainen säteittäisyys ja labyrinttimainen mutkittelu eivät siis ole vain ihmisen luomia koristeita. Kohtaamme niiden kaltaisia muotoja jatkuvasti ympäröivässä maailmassa. Ehkä siksi ne tuntuvat niin tutuilta. Ihmisillä on myös aina ollut tarve liittää näihin muotoihin oman sisäisen maailman tapahtumia ja symboliikkaa.
Ympyrä edustaa rajaa ja kiertokulkua
Ympyrässä ei ole alkua eikä loppua. Se sulkee sisäänsä tilan ja erottaa sen ympäristöstä, mutta kertoo samalla jatkuvuudesta ja kierrosta. Ympyrä muistuttaa myös elämämme syklisyydestä; elämä ei kulje suoraviivaisesti. Vuorottelemme toiminnan ja levon, yhteyden ja vetäytymisen, alkamisen ja päättymisen välillä.
Luonnossa ympyrän ja kehän kaltaisia muotoja löytyy kaikkialta: veden renkaista, puiden vuosirenkaista, kukista, marjoista, auringosta ja kuusta. Myös elämä hahmottuu meille kiertoina. Päivä vaihtuu yöksi, vuodenajat seuraavat toisiaan, hengitys kulkee sisään ja ulos.
Kun ihminen piirtää ympyrän tai rakentaa kivistä kehän maahan, hän rajaa tilan. Tämän sisällä on jotakin, ulkopuolella jotain muuta. Ympyrän, piirin muotoon hakeutuminen on ihmisille tasa-arvoisin muodostelma. Kautta historian on kokoonnuttu piirinuotion ympärille, ja työssäni esimerkiksi koulutukseen tai ryhmäterapiaan.
Spiraali on palaavaa liikettä
Spiraali muistuttaa ympyrää, mutta siinä on mukana suunta. Se kiertyy joko sisäänpäin kohti keskustaa tai avautuu keskustasta ulospäin.
Luonnossa spiraaleja ja kierteitä näkyy esimerkiksi saniaisissa, kävyissä, siementen järjestymisessä, simpukankuorissa ja köynnösten liikkeissä. Spiraaliin sisältyy kasvun tuntu: jokin laajenee, avautuu, vetäytyy tai kiertyy suojaan, avautuu ja sulkeutuu.
Ehkä siksi spiraali tuntuu osuvalta elämän tai oppimisen vertauskuvana. Palaamme samojen kysymysten äärelle, mutta emme aivan samaan kohtaan. Aikaa on kulunut ja olemme muuttuneet. Elämässä vastaan tulevat samat kysymykset joskus monta kertaa. Saatamme ajatella: tässäkö minä taas olen? Mutta ehkä emme olekaan aivan samassa pisteessä. Spiraali antaa mahdollisuuden ajatella, että palaamme tutun asian lähelle toisesta kohdasta. Kokemus on välissä muuttanut meitä ja sama kysymys voi saada uuden merkityksen. Toisinaan meillä on tarve tehdä sama oivallus yhä uudelleen, mutta hieman eri tulokulmasta.
Mandala – keskus ja sen ympärille järjestyvä maailma
Sanskritin sana mandala tarkoittaa ympyrää tai kehää. Mandaloita tunnetaan erityisesti hindulaisista ja buddhalaisista perinteistä, mutta keskuksen ympärille järjestyviä muotoja voidaan nähdä myös luonnossa.
Kukan rakenne, lumihiutale tai ylhäältä katsottu kasvin lehtiruusuke voi tuoda mieleen mandalan. Katse löytää keskuksen ja alkaa seurata siitä ulospäin avautuvaa järjestystä. Myös ihminen tekee tällaisia muotoja. Kivistä, kukista, lehdistä, oksista ja simpukoista syntyy kuin itsestään keskuksia, kehiä ja säteittäisiä kuvioita.
Carl Gustav Jung kiinnostui mandaloista sekä omien piirrostensa että potilaidensa kuvien kautta. Hänelle mandala liittyi psyyken pyrkimykseen kohti kokonaisuutta ja integraatiota. Erityisesti elämän murroskohdissa ympyrän ja keskuksen ympärille järjestyvät kuvat saattoivat hänen ajattelussaan kuvastaa yritystä löytää järjestystä sisäiseen hajanaisuuteen. Tätä ei tarvitse ymmärtää niin, että mandalan tekeminen automaattisesti eheyttäisi ihmistä. Kiinnostavampaa on ehkä pysähtyä itse tekemisen äärelle.
Mandalan rakentaminen voi tuntua rauhoittavalta. Samalla kun kädet järjestävät ulkoista maailmaa, sisäinen maailma saa hetkellisesti muodon. Työskentelyyn syntyy rytmi. Katse liikkuu yksityiskohdan ja kokonaisuuden välillä. Jokin tuntuu löytävän paikkansa.
Mandalan voi rakentaa metsään, rannalle tai puutarhaan. Sen voi koota asetelmaksi pöydälle tai piirtää paperille. Sen ei tarvitse olla symmetrinen eikä kaunis. Se voi olla myös rosoinen, keskeneräinen ja epätäydellinen.
Labyrintti on muoto, jonka sisään voi astua
Labyrintti eroaa näistä muodoista ratkaisevalla tavalla. Ympyrää, spiraalia tai mandalaa voi katsella ulkopuolelta. Labyrintti kutsuu kulkemaan sen sisään. Polku kääntyy ja kaartuu. Välillä se vie kohti keskustaa ja seuraavaksi siitä poispäin. Kulkija ei näe koko matkaa kerralla. Juuri siinä saattaa piillä labyrintin kiehtovuus.
Labyrintin voi myös piirtää paperille, rakentaa pienoiskoossa pöydälle tai ikkunalaudalle, tehdä puutarhaan tai muodostaa kivistä, kävyistä ja oksista luonnon keskelle. Pientä labyrinttia voi seurata sormella. Suureen voi astua koko kehollaan. Silloin muoto ei ole enää vain kuva, vaan matka.
Sokkelo (engl. maze) ja labyrintti (labyrinth) eivät ole sama asia. Sokkelossa polku haarautuu ja kulkijan on tehtävä valintoja. Hän voi päätyä umpikujaan. Klassinen labyrintti on yksipolkuinen. Siinä ei tarvitse ratkaista, mistä pitäisi kääntyä. Kun astuu labyrintin sisään ja seuraa polkua, se vie keskustaan. Siksi labyrintissa ei oikeastaan voi eksyä. Silti se voi saada meidät tuntemaan olevamme eksyksissä.
Jatulintarhat – kivistä rakennettu arvoitus
Suomessa ja muualla Itämeren alueella tunnetaan kivistä rakennettuja labyrintteja, joita Suomessa kutsutaan jatulintarhoiksi.
Niiden ikä, käyttötarkoitukset ja merkitykset vaihtelevat, eikä kaikkien alkuperää tunneta varmasti. Niihin on liitetty leikkiä, rituaaleja, suojaa, kalastukseen ja merenkulkuun liittyviä uskomuksia sekä nuorten seurusteluperinteitä. Ehkä osa niiden viehätyksestä syntyy juuri siitä, ettemme täysin tiedä, miksi niitä on rakennettu. Jäljellä olevat kivet ja polku saavat ihmiset kuitenkin edelleen kulkemaan.
Ruotsinkielisessä perinteessä labyrintista tunnetaan kiehtova nimitys jungfrudans, neidontanssi. Jo nimi muuttaa tapaa katsoa kivikuviota. Labyrintti ei olekaan vain maahan rakennettu geometrinen muoto, vaan edustaa liikettä. Käännös, askel, uusi käännös. Läheneminen ja loittoneminen. Ihmisen keho kulkemassa kivien piirtämää reittiä.
Ariadnen lanka
Labyrinttiin liittyy myös yksi länsimaisen mytologian tunnetuimmista kertomuksista. Kreetan labyrintissa odotti Minotauros. Theseus lähti surmaamaan sen, ja Ariadne antoi hänelle lankakerän, jonka avulla hän löytäisi takaisin ulos. Ariadnen langasta on tullut vahva vertauskuva.
Voimme kukin ihmetellä, mikä pitää yllä yhteyttä silloin, kun emme tiedä, missä olemme. Lanka voi olla meille toinen ihminen, kehon tuntemus, hengitys, muisto, paikka, arkinen rutiini tai luonto. Ajatus, johon voi palata, asento tai esine, johon voimme ankkuroitua. Tai ehkä kysymys, jota ei tarvitse vielä ratkaista. Joka tapauksessa labyrinttiin astumisen rinnalla tarvitaan jotakin, joka säilyttää yhteyden maailmaan ja riittävän turvallisuuden tunteen oudolla reitillä.
Kohti päämäärää ja paluu takaisin
Labyrintin keskusta herättää helposti ajatuksen päämäärästä. Mutta keskusta ei välttämättä ole ratkaisu. Sinne voi saapua ja huomata, ettei mitään erityistä tapahdu. Ehkä juuri se on olennaista. Keskustassa voi pysähtyä, katsoa ympärilleen, tuntea jalat maata vasten ja huomata, mitä tapahtuu hengityksessä. Antaa asioiden olla niin kuin sillä hetkellä ovat, olla puuttumatta asioiden kulkuun.
Ja sitten tapahtuu jotakin, mikä erottaa labyrintin monista matkan vertauskuvista: keskustaan ei ei ole tarkoitus jäädä, on käännyttävä takaisin. Sama polku, joka toi sisään, vie ulos. Paluu ei välttämättä ole saman matkan toistamista. Maisema avautuu toisesta suunnasta. Se, mikä äsken oli oikealla, on nyt vasemmalla. Keskusta jää vähitellen taakse ja ulkopuolinen maailma lähestyy. Ehkä labyrintin syvin kuva ei siksi olekaan perille pääseminen vaan sisään menemisen ja takaisin palaamisen kokonaisuus.
Labyrintin ei tarvitse olla suuri
Suunnitellessani työpajaani ajattelin, että labyrintin kokemiseen ei tarvita jatulintarhaa. Pienen sormilabyrintin voi piirtää paperille, rakentaa puulle, pahville tai kivelle ja seurata polkua sormenpäällä tai kynällä. Sen voi koota pöydälle pienistä kivistä, siemenistä tai simpukoista.
Puutarhaan voi syntyä pysyvämpi polku. Ja luonnossa sen voi rakentaa väliaikaisesti kävyistä, oksista, kivistä tai lehdistä – niin, ettei ympäristöä vahingoiteta ja jäljet voidaan tarvittaessa myös purkaa. Mittakaava muuttuu, mutta perusajatus säilyy: on lähtökohta, polku, keskusta ja paluu.
Säröjen polulla
Labyrintti kiehtoo minua myös säröjen yhteydessä. Elämän säröt, kriisit ja katkokset rikkovat helposti kuvitelman suoraviivaisesta elämänpolusta. Suunnitelmat eivät toteudukaan, jokin katkeaa. Joudumme kiertelemään, palaamaan, odottamaan tai etsimään kokonaan uuden suhteen siihen, mitä tapahtui.
Labyrintti tarjoaa toisenlaisen kuvan matkasta. Mutka ei tarkoita, että olen eksynyt, etääntyminen ei tarkoita, että olen menossa väärään suuntaan. Eikä keskeneräisyys tarkoita, että polku kokonaan katoaisi. Aina emme tarvitse karttaa, josta näemme etukäteen koko matkan. Riittää, että löytyy seuraava askel ja sen jälkeen jossain vaiheessa seuraava.
Ulkoisesta muodosta sisäiseksi kuvaksi
Luonnon muodot voivat muuttua psykologisiksi kuviksi. Ympyrä voi tuntua rajalta ja suojalta, spiraali kasvulta ja muutokselta, mandala järjestymiseltä ja labyrintti matkalta, jonka määränpäätä emme näe.
Muodot alkavat helposti saada merkityksiä. Ympyrä voi tuntua suojaavalta, spiraali viittaa liikeeseen ja mandala vie katseen keskukseen. Muodoilla ei tietenkään ole kaikille samaa merkitystä, siksi symbolit ovatkin kiinnostavia. Ne antavat kokemukselle hahmon ilman, että kaikkea tarvitsee määritellä. Ne tarjoavat mahdollisuuden tehdä jotain näkyväksi ilman, että tarvitsee vielä tietää, mitä on tekemässä. Jälkeenpäin voi ihmetellä: Miksi tästä tuli tällainen? Miksi keskelle tuli juuri tämä kivi? Miksi jätin tähän tyhjää? Miksi halusin vahvan ulkoreunan – tai miksi en halunnut rajaa lainkaan?
Symbolisessa työskentelyssä kysymyksiin ei välttämättä tarvitse löytää yhtä oikeaa vastausta. Muotokin saattaa olla olemassa vain hetken.