Hengittävä mieli

Ulos koronakuplasta

Somen kautta olen huomannut, että näin kesäkuun alkupuolella moni muukin on tehnyt ulostuloja koronakuplastaan. On lähdetty pitkästä aikaa työmatkalle ja koulutukseen, palattu lähikontaktiin ja mietitty, millaista vanha normaali taas olikaan. Miten kuuluikaan olla, elää ja käyttäytyä ihmisten ilmoilla?
Joulukuun jälkeen olen tehnyt kaiken työn etänä, psykoterapiaa, työnohjausta ja koulutusta. Doxy, Zoom ja Teams ovat käyneet tutuiksi ja yhteydet ovat pelanneet enimmäkseen hyvin. Viime kevään väsymys muuttui syksyllä tottumukseksi ja tämän vuoden keväänä normaaliksi. Kuin huomaamatta etäily alkoi vaikuttaa salakavalin tavoin sosiaalisuuteeni ja aloitekykyyni. Pitäisi käydä ostamassa muutama vaatekappale parin kilometrin päässä olevasta ostoskeskuksesta – mutta ei tänään. Ehkä ensi viikolla. Seuraavalla viikolla lykkään lähtöä eteenpäin. Vuosi sitten keväällä järjestin Zoom-tapaamisia ystävieni kanssa. Vaihdettiin kuulumisia ja ihmeteltiin, millaista tämä kaikki on. Nyt ei enää jaksa zoomailla ylimääräistä. Kontaktit ovat hiipuneet olemattomiin. Olen alkanut hissutella pienissä ympyröissä kuin mökkiytynyt mummeli.
 
Viime viikolla sitten repäisin seitsemän kuukauden tauon jälkeen. Menin ensin kylään tyttäreni luo toiselle paikkakunnalle ja sieltä edelleen uudelle paikkakunnalle pitämään kahden päivän lähikoulutusta elävien oikeiden ihmisten kanssa. Asuin hotellissa ja söin ravintoloissa. Minulla oli seuraa koko ajan. Ja noiden päivien aikana ihmettelin reaktioitani.
 
Ensinnäkin stimuloiduin tästä ”uudesta” kokemuksesta ja ihmiskontakteista aivan valtavasti – enkä kokonaan hyvällä tavalla. Puhua pulputin ja tunsin elimistön ylivireytyvän. Tuli poikkeuksellisen impulsiivinen ja riehakas olo ja ymmärsin, että tällaisessa tilassa ihminen saattaisi tehdä asioita, joita ihmettelisi jälkeenpäin. Olisi tehnyt mieli hihkua ja nauraa koko ajan ja koskettaa kaikkia ihmisiä, tunnustella, miltä oikea ihminen tuntuu. 
 
Ensimmäisen päivän iltana olin aivan hirvittävän väsynyt. Menin nukkumaan toista tuntia normaalia aiemmin ja nukuin yhdeksän tuntia. Olo oli vielä herätessä niin väsynyt, että kelloa piti torkuttaa pariinkin kertaan. En koskaan tee sitä normaalisti.
 
Toiseen päivään osasin jo hieman varautua, mutta jatkoin kiinnostavien havaintojen tekemistä omasta mielestä, kehosta, yllykkeistä ja käytöksestä. Mietin siinä samalla, olenko ainoa ihminen joka reagoi muutokseen vai kokeeko joku muukin ulostautumisen ihmisten keskuuteen erikoisena ja vahvana?
 
Ymmärrän hyvin, että tällaiset pohdinnat tuntuvat oudolta niille, jotka ovat koko tämän ajan tehneet töitä normaalisti. Samalla pohdin, onko tätä huomioitu työpaikoilla, työterveyshuolloissa, sukulaisten parissa, harrastuksissa – eli kaikkialla, missä ihmiset ovat olleet tauolla kontakteista. Mitä tapahtuu, jos ihminen eri havainnoi ja reflektoi itseään ja muita? Millaisia seurauksia tällä on meihin yhteisönä? Erillään oleminen  oli erikoinen kokemus, mutta siihen tottui. Nyt ulos kuplasta kaivautuminen tuntuu hassulta. Miten totumme tähän ja miten tuemme toisiamme siirtymässä?

Suhde pimeyteen

Suhde pimeyteen Vaikeus sietää pimeää Monet inhimilliset ongelmat toistuvat vuodesta...

Lue lisää

Hengityskirjat

Hengityskirjat Matka hengityskirjojen kirjoittamisen ja julkaisemisen kanssa on ollut pitkä....

Lue lisää