Vaikka enimmäkseen koen, että sisäinen rauha valitsee, välillä elämä tietenkin haastaa ja horjauttaa meitä kaikkia. Kaikkia kokemuksiaan ja kohtaamisiaan ei voi valita. Ei sitä, mitä ihmiset meihin heijastavat, mitä vaativat, mitä sanovat, miten voivat huomoida meidät erillisinä ja kunnioitettavina ihmisinä. Mieli voi jäädä pyörimään ikävän asian ja hankalien tunteiden ympärille etsien ratkaisua ja tasapainoa. Usein pelkkä aika riittää ja mielentyyneys palautuu. Monenlaiset asiat voivat palautumista myös edistää, esimerkiksi tärkeän, hyväksyvän ihmisen seura, mahdollisuus puhua ja jäsentää, tulla ymmärretyksi ja kuulluksi. Kyky puolustaa tarpeen tullen itseä joko mielensisäisesti tai suhteessa toiseen. Mahdollisuus rauhoitella omaa kehoa ja mieltä.

Joskus horjuttavia asioita tulee peräkkäin liian monta mielen käsittelykyvylle. Tällaisesta itselleni syntyi hiljattain mielikuva ikään kuin jokin ulkopuolinen tönäisisi itseä ja sisäinen puoli jäisi sen seurauksena pieneen horjahtelevaan liikkeeseen ilman mahdollisuutta vakautua ja pysähtyä. Heräsin parina yönä ja tunnistin vaivaavien kohtaamisten vaikutuksia itseeni.

Tällaisen kokemuksen kanssa sain tilaisuuden kokea tutun juurruttamisharjoituksen. Toinen paineli jämäkällä, rauhallisella otteella ja rytmillä jalkateriäni maahan. Samalla hengitin mielikuvissani itselleni syviä juuria lattian sisään. Juurruttamista jatkettiin jalkojen ulkorajoja vahvistaen, lantiosta ja hartioista alas painaen, selkärankaa, keskilinjaa vahvistaen, koko ulkorajaa selkeyttäen ja latvaa (niskaa, päätä ja hiuksia) kohti taivasta nostaen.

Sisäinen horjunta lakkasi. Palasin nahkoihini. Sain olemassa olon oikeutuksen tällaisena. Koin itseni erilliseksi, jämäkäksi. Ajattelin siinä seisoessani hymy huulilla, tältä tuntuu, kun mentalisaatiokyky palautuu. Näkee selkeästi, erottaa rajat, tunnistaa itsen ja toisen. Ei ole mitään hätää.